Mahdottomasta mahdollista

Edellisyön pimeinä tunteina tein elämääni mullistavan päätöksen. Päätin, että tämä ei ole vain yksi niistä miljoonista uudenvuoden lupauksista, mitkä ei sittemmin mitäneetkään. Tämä on asia, joka minun on suoritettava, jotta pystyn elämään itseni kanssa. Kuulostaapa dramaattiselta.

Puhun siis 16.5. järjestettävästä Helsinkin City Run'ista. Se on siis puolimaraton, joka juostaan ympäri Helsinkiä.

En ole ikinä ollut juoksijatyyppi tai himohölkkääjä, mutta toisinaan lähtiessäni aamulla hölkälle, tunnen kuinka endorfiini virtaa suonissa siihen tahtiin, että virtaa riittäisi vaikka Utsjoelle asti. Päätin, että aion kerran elämässäni juosta puolimaratonin ja se kerta on nyt. Sen jälkeen mun ei tarvitse enää ikinä juosta, mikäli en halua. Kunhan juoksen sen kirotun puolimaratonin.

Tämä vaatii tarinan. Huikea fiilis ennen huonoa lenkkiä. Sitten huono fiilis ja tyhmä teinaripeili.

Juoksutaustaa mulla ei ole sen enempää, kuin mitä olen lenkkeillyt äidin kanssa ja satunnaiset lenkit aamuisin sekä juoksukoulussa käyminen pari vuotta takaisin. Ringeten aikana juokseminen oli yhtä vastenmielistä kuin maksan syöminen ja lenkille lähdettiin jo valmiiksi suu mutrussa. Ringeten jälkeen asenne on hieman parantunut ja varsikin onnistuneen lenkin jälkeen on hyvä fiilis, mutta en voi kyllä vieläkään väittää, että vieläkään nauttisin siitä.

Tiedän, että tämä tuleva prokkis vaatii paljon aikaa, omistautumista ja radikaalia elämäntapamuutosta, mutta olen valmis siihen. Ensi vuosi tulee olemaan kiireinen niin koulun kuin nuorisovaltuustojuttujen osalta, mutta uskoisin, että aikaiset aamuhölkät ja syömisen tarkkailu vain auttaa asiaa ja tuo mukanaan energiaa ja jaksamista.

Eilen käytiin metsässä poikien, äidin ja isän kanssa, mutta hölkästä ei vielä tullut mitään. Päätin nyt ottaa melko rauhallisesti antibioottikuurin takia, mutta heti kun tunnen olevani kunnossa, alan treenaamaan armottomasti. Okei okei, alun otan ihan kuntoilun merkeissä totutellen juoksuun ja  aktiiviseen liikkumiseen yleisesti flunssakierteen jäljiltä. Täytyy toivoa, että lumet pysyvät vielä pitkään, jotta pääsen kokeilemaan kuntoani hiihtoladulla, joskos juokseminen silloin ei olisikaan ihan niin vastenmielistä?

#tyttömäisyyskunniaan

Blogini pysyy kuitenkin melkolailla ennallaan, eikä muutu pelkäksi treenihehkutusblogiksi, mutta ajattelin, että teitä voisi kiinnostaa mun matka mahdottomasta mahdolliseen aina välillä perusjuttujen lisäksi. Välillä voisin tehdä katsastusta kehityksen ja fiilisten suhteen. Kiinnostusta?

Kuvat teille tarjosi tällä kertaa oudot lenkkiselfiet ja muut turhakkeet. Huomatkaa kuitenkin, että kuvat on otettu joko ennen tai jälkeen lenkin ;)

Sincerely yours,
Veera Orvokki