Vaikka päivä pitenee jatkuvasti ja aurinko ei enää ujostele niin paljon esiintulon kanssa, tuntuu silti toisinaan vaikealta pukea lenkkivarustusta päälle tietäen, että jos aurinko ei ole vielä laskenut, niin kerkeää aivan varmasti laskemaan ennen kuin pääset kotiovelle asti. Tulipas tästä melankolinen kirjoitelma.
Vaikka talvesta pidänkin, niin toivoisin päivän pitenevän ja paljon. Muistan kun kesällä pystyin lähtemään lenkille vielä yhdeksän jälkeen päästyäni töistä ja silti aurinko lämmitti vielä mukavasti ja hymyili mulle koko matkan ajan. Kumma millainen vaikutus meidän jaksamiseen auringolla onkaan.
Tämä oli puolittain "olen hengissä enkä ole vielä kaatunut niin pahasti tuolla liukkaalla loskajääkombolla, että olisin joutanut hoitoon"- tyyppinen postaus. Viikko on ollut melkolailla hektinen ja illat ovat töiden jälkeen sujuneet läksyjen parissa. Salkkareita unohtamatta, olenhan kuitenkin ansainnut sen 25 minuutin lepotauon matikanläksyjen lomassa. Myös parit huonot yöunet ja vähälle jäänyt liikkuminen painaa päälle ja vetää välillä jaksamisen ihan nollille.
Eilen illalla kuitenkin kattelin vanhoja kuvia ja löysin alla olevan arkistojen aarteen, joka sai taas hymyn huulille. Kauniit kesät ja kaunis Iloamantsi, jossa leireilin kolme kesää sitten. Näiden tunnelmien saattelemana alan valmistautua nukkumista varten, sillä aamulla 7.15 hyppään junaan kohti Helsinkiä ja ensimmäistä Suomen Nuorisovaltuustojen liitto - Nuva ry.:n liittohallituksen kokousta.
Hyvää yötä. May the kirkasvalolamppu be my force.
Sincerely yours,
Veera Orvokki
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti